Usein ensimmäisen itse tehdyn puukon taustalta löytyy aina sama selitys. Kun kerran sopivaa ei löydy kaupasta niin pitää kai tehdä sellainen itse. Tietää ainakin saavansa sopivan tarvekalun. Itse tehty puukko on myös ainutkertainen lahja ystävälle tai tuttavalle, eikä puukon rakentaminen ole edes järin vaikeaa. Sen osoittaa seuraava tarina, joka on julkaistu Pirkka -lehden numerossa 3/2003. Tarina toimii hyvänä johdantona, joten sen pituudesta huolimatta suosittelen lämpimästi sen lukemista.

Puukkojakin mies katseli hartaasti. Hän tajusi, että puukko on enemmän kuin työkalu. Puukkoja hän ei kuitenkaan ostanut. Ongelmansa lisäksi hänellä oli unelma. olisi mukava tehdä joskus oma puukko. Se vain oli aina tuntunut vaikealta ja monimutkaiselta. Ei ollut pajaa, ei vehkeitä.

Sitten, yhtenä keväisenä päivänä mies katseli kuhmolaisen pikkukaupan ikkunaa. Siinä oli puukonteriä pitkät rivit. Tässähän se oli. Oikaistaisiin vähän; otettaisiin sepän takoma terä ja rakennettaisiin puukko sen ympärille. Siinä olisi aluksi aivan riittävästi omaa tekemistä.

Mies osti tarvikepaketin, joka sisälsi kainuulaisen Tommi –puukon terän , puisen lestan, visapalikan, palasen nahkaa, heloja ja renkaita, pikilankaa ja muutaman pienen liimapuristimen. Naskaleita ja semmoisia löytyisi kotoa. Puukkokaupan myyntiluettelosta löytyivät suppeat ohjeet kahvan ja tupen tekemiseen. Yksityiskohtaisempaa tietoa löytyi kirjallisuudesta, mutta tämäkin riitti. Olipa enemmän tilaa omalle luovuudelle.

Sitten vain suunnittelemaan. Puukon kulttuurihistoriaa mies ammensi Sakari Pälsin vanhasta  Puukko –teoksesta, joka edelleenkin on lyömätön. Tarkkoja ohjeita siitä ei ehkä löydy, sen sijaan runsaasti tietoa siitä, miten puukko asettuu suomalaisuuteen ja millainen on aito suomalainen muoto.

Pälsin luonnehdinnoissa vähän loukkasi suomalaista tuntoa se, että tyypillinen suomalainen puukko on ponneton. Siitä siis puuttuu ponsi, se koukkumainen patti kahvan päästä. Se on kuulemma vierasta vaikutusta. Suomalainen muoto on suora ja selkeä, tarkoituksenmukaisuuden korkein aste. Tämä tuntui jo paremmalta.

Kahvaan piti ensin porata reikä karaa varten. Ei ollut ohjaimia eikä pylväsporaa, joten käsivaralla oli tehtävä. Onneksi visakapulassa sen verran työstövaraa, että pieni vinoon poraus ei haitannut. Reiän avartamisessa karalle sopivaksi oli nävertämistä, koska ei ollut polttorautaa eikä tulivehkeitä karan kuumentamiseksi.

Helan istuttamisen terän tyveen mies totesi tarkaksi puuhaksi. Sen pitää onnistua niin, että hela ei hölsky. viiloja on hyvä olla kohtalainen valikoima.

Kun nämä työt oli tehty, oli aika liittää terä ja kahva-aihio toisiinsa. Mies käytti varmistuksena epoksiliimaa, sillä mikään ei harmita niin kuin löysä kahva puukossa. Varsinaiset tekijämiehet eivät ehkä epoksisyntiin syyllisty, mutta liima ei näy päällepäin. Niitti päähän, ja siinä se oli.

Ohjeissa oli neuvottu muotoilemaan kahva jo etukäteen alustavasti haluttuun malliin. Nyt kuitenkin kädessä oli koko kapula. Koivuvisan veistäminen on aika epätoivoista puuhaa, joten mies ryhtyi raspin avulla etsimään haluamaansa muotoa. Vähitellen se löytyi, aina välillä kouraan kokeillen. Sileys syntyi santapaperilla. Puukko oli valmis, ensimmäinen itse tehty. Pintaan vielä pellavaöljykyllästys. Lakkausta oli neuvottu karttamaan, koska se tekee kahvan vaarallisen liukkaaksi.

Vähän kolho siitä tuli. Kahvasta tuli turhan pitkä, jos mittana pitää suositusten kämmenleveyttä. Mutta saapa siitä kunnon otteen rajumpaankin veistelyyn. ja ennen kaikkea, se oli oma tekemä.

Nahka oli miehelle ennen tuntematon materiaali. Tupen teon ohjeista hän ei saanut täsmällistä mielikuvaa, joten oli turvauduttava omaan neuvokkuuteen. Hän kiristi märän nahan puukko-lestayhdistelmän päälle. Liimanipistimillä hän pingotti nahan muotoon, pakotti muotoilupuikolla ja kiristi sitä mukaa kun nahka antoi periksi.

Kun lopullinen muoto ja kireys  oli saavutettu, tuppi sai jäädä kuivumaan ja odottamaan ompelua. Lähes kuivana tupella oli pysyvä muoto, ja  reikien teko naskalilla oli suhteellisen helppoa. Tätä menetelmää mies on käyttänyt myöhemminkin ja todennut sen itselleen sopivaksi. Enää vain vyölenkin teko ja tuppikin oli valmis. Mies oli varsin tyytyväinen aikaansaannokseensa.

Ensi kokeilusta on nyt pari vuotta. Puukkoja on syntynyt jo useita, itselle ja lahjoiksi. Moni seppä on osallistunut työhön, itse tosin sitä tietämättä. Mallit ja kahvamateriaalit ovat vaihdelleet. Tekeminen sujuu jo paljon joutuisammin, sillä työ neuvoo tekijäänsä. niille sähkötyökaluillekin on tullut käyttöä. Ne tekevät monet työvaiheet helpommiksi eivätkä kuitenkaan poista käsityön ainutkertaisuutta. Jokainen puukko on oma yksilönsä.

Ainakin toistaiseksi mies on tehnyt puukkoja nimenomaan käyttöä varten. Kovin koristeellinen esine jää helposti riippumaan seinälle, kun puukon pitäisi tehdä arkista työtä. On tosin myönnettävä, että tähän asenteeseen voi vaikuttaa hyvin yksinkertainen syy: taito ei ole hienon työn tasalla.

Ajankuluna puukon teko on mitä miellyttävin. Se lyö kevyesti television töllöttämisen. Kalliiksikaan harrastus ei tule, varsinkin jos tyytyy tavalliseen takoterään. Askartelu käy melkeinpä olohuoneen sohvalla. Kahvan työstöstä tosin syntyy roskaa, josta voi tulla sanomista. terän takominen vaatisi ahjon ja alasimen, ja sellaisia ei sisätiloihin hevin sallita. Mutta vielä mies aikoo takoakin oman puukon. Siihen asti on turvauduttava toisten teriin."